“Youth is a quality, not a matter of circumstances” – Lasten ja nuorten haavoittuvuudesta ja osallisuudesta

Väitöskirjatutkijat Anna Pekkarinen ja Elina Pekkarinen kertoivat lasten ja nuorten haavoittuvuudesta ja osallisuudesta Politiikan tutkimuksen päivillä.

Lapset ja nuoret on tyypillisesti arvioitu erityisen haavoittuviksi monilla yhteiskunnan kentillä. Haavoittuvuus on liitetty lasten ja nuorten sekä aikuisten väliseen keskinäiseen valta- ja riippuvuussuhteeseen sekä lasten ja nuorten väitettyihin vaatimattomampiin tiedollisiin ja ajatuksellisiin voimavaroihin. Usein lapsuutta ja nuoruutta lähestytään matkana aikuisuuteen; tällaisen käsityksen mukaan lapsuuden ja nuoruuden arvo on siinä, että lapsista ja nuorista kasvaa jonakin päivänä aikuisia, minkä vuoksi on tärkeää, että lapset ja nuoret pääsevät olemaan osallisia ja osallistumaan –  jotta he siis pärjäävät aikuisina aikuisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että käsitys nuorten osallisuudesta typistyy usein lainsäädännöllä asetettuihin toiminta- ja osallistumiskäskyihin.

Haavoittuvuuspuhetta yritetään käyttää usein hyvässä tarkoituksessa turvaamaan ja tasapainottamaan oletetusti muita heikommassa asemassa olevien oikeuksia. Tällä retoriikalla on kuitenkin kääntöpuolensa: sitä voidaan toisaalta käyttää vahvistamaan yhteiskunnan keskustaa ja yhtäältä työntämään ihmisiä yhteiskunnan marginaaleihin, jolloin haavoittuvuuspuheen hyvä tarkoitus kääntyy itse asiassa syrjäytymis- ja syrjäyttämispuheeksi. Tämän vuoksi onkin syytä pysähtyä lyhyesti haavoittuvuuden käsitteen äärelle.

Martha Fineman (2008; 2010) on jakanut haavoittuvuuden kahteen osaan. Näistä ensimmäinen on ihmisten yleinen haavoittuvuus. Toinen taas on haavoittuvuuden erityinen ulottuvuus. Finemanin mukaan haavoittuvuus yleisenä ilmiönä on erottamaton osa ihmisenä olemista, kun taas erityinen haavoittuvuus vaihtelee ajassa ja paikassa. Lasten ja nuorten haavoittuvuus asetetaan usein erityisen haavoittuvuuden kategoriaan. Katsoaksemme tämä on kuitenkin hyvin lyhytnäköistä. Lasten ja nuorten haavoittuvuutta pohdittaessa kannattaa palata alussa esittämäämme yleiseen käsitykseen siitä, mistä lasten ja nuorten haavoittuvuudessa on kyse: haavoittuvuuttahan perustellaan erityisellä riippuvuudella toisista ihmisistä. Tämä herättää kysymyksen, ovatko aikuiset todella täysin riippumattomia muista. Voiko vastaus millään tasolla olla kyllä, jos lähtökohdaksi otetaan, että ihmisyydessä on kyse ennen kaikkea muiden kanssa ja jopa muita varten olemisesta?

Mikäli voimme hyväksyä ihmisten perustavanlaatuisen riippuvuuden toisista ihmisistä ja tästä kumpuavan haavoittuvuuden, voisiko ollakin pikemminkin niin, että lasten ja nuorten haavoittuvuudessa peilautuu se, mistä ihmisenä olemisessa on kyse? Tämän kautta lasten ja nuorten ikään perustuva haavoittuvuus olisi edellä esitetyn Finemanin (2008; 2010) jaottelun mukaisesti yleistä, eikä sen kummempaa kuin (juridisesti) aikuistenkaan.

Osallisuudesta osallistumiseen?

Lapsen oikeuksien sopimuksen yksi päätarkoituksista on turvata lasten oikeus osallisuuteen (Veerman 2010, 612). Osallisuuden merkityksistä ei kuitenkaan vallitse yhteisymmärrystä. Osallisuus näyttäytyy tietynlaisena sateenvarjokäsitteenä, jonka alle voi asettua monenlaisia käsitteitä. Yksi näistä on ymmärrettävästi osallistuminen, jonka kytkös osallisuuteen lienee helppo ymmärtää. Lapsen osallisuutta on tavallisesti kuitenkin lähestytty myös esimerkiksi äänen kuulemisena, joka ei kuitenkaan välttämättä johda mahdollisuuteen osallistua päätöksentekoon (Healy & Darlington & Yellowlees 2012, 2; Ulvik 2014). Osallisuutta ja osallistumista ei kuitenkaan ole syytä erottaa toisistaan, sillä luultavasti ilman osallisuutta ei kukaan voi osallistua.

On myös katsottu, että toteutuakseen lasten osallisuus edellyttää aikuisen panostusta (van Biljeveld & Dedding & Bunders-Aelen 2015). Voimme samaistua tähän: aikuisten hallitsemassa maailmassa lapset ja nuoret tosiaan tarvitsevat aikuisia tullakseen osallisiksi ja osallistuakseen. Tämä herättää kuitenkin nähdäksemme kysymyksen siitä, minkä vuoksi lapsuudesta ja aikuisuudesta on tarpeen tehdä toistensa vastakohtia.

Lasten ja nuorten osallisuuden ja osallistumisen ehdot yhteiskunnallisissa prosesseissa, vaikkapa viranomaistoiminnassa, on perinteisesti määritelty hyvin aikuiskeskeisesti. Hyvä esimerkki tästä on lapsen puhevallan käyttö: lapsen mielipiteen selvittämistä ei ole sidottu juridiseen ikään, mutta lapsi voi käyttää asiassaan puhevaltaa tai häntä voidaan virallisesti kuulla vasta, kun lapsi on täyttänyt 12 vuotta. Nämä rajat liittyvät kiinteästi keskusteluun lasten kyvykkyydestä osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Henna Pajulammi (2014, 294) arvioi, että osallisuudessa on kuitenkin kyse moraalisesta oikeudesta; oikeudesta tulla arvostetuksi omana itsenään, saada muiden kanssa yhdenvertaisena ilmaista omia näkemyksiään ja itsenäisesti tehdä omaa elämäänsä koskevia ratkaisuja. Näin ajateltuna osallisuus ei olekaan niinkään muodollinen käsite kuin yleensä olemme tottuneet viranomaistoiminnassa sen ymmärtämään. Osallisuus ja osallistumisoikeus ulottuvat siis paljon pidemmälle kuin lainsäädännön viimekädessä hyvin kevyihin luonnehdintoihin: osallisuus ja lapsia koskevat oikeudelliset normit eivät siis ole toistensa synonyymejä.

Lähtökohdaksi ihmisyys

Emme väitä, ettei lapsia ja nuoria tulisi suojella, emmekä kiistä suojelun ja osallisuuden erottamatonta mutta jännitteistä yhteyttä. Emme myöskään sano, ettei lapsen ja aikuisen suhteessa olisi läsnä vallan ulottuvuuksia. Haluamme kuitenkin haastaa käsityksen lapsuudesta ihmiseksi kasvamisena (ks. lapsuudesta ihmiseksi kasvamisena tai ihmisenä olemisena esim. Qvortrup 2009) ja tunnustaa lapsuuden ja nuoruuden luonteen ihmisyytenä, sellaisena kuin se on kaikissa meissä.

Vain tunnistamalla ja antamalla aitoa arvoa lapsuudelle ja nuoruudelle sellaisenaan, myös lapsuuden ja nuoruuden keskeneräisyydelle, voi osallisuus toteutua mahdollisimman aidossa olomuodossaan. Lapsuus ja aikuisuus ovat katsoaksemme tarpeen riisua näennäisestä kahtiajakautuneisuudesta. Sen sijaan on syytä suuntautua kohti lasten ja nuorten yhdenvertaista arvostusta ihmisyksilöinä.

Iris Marion Young (2001) toteaa, että mukaan ottamisessa ei ole kyse vain ryhmien saattamisesta osaksi olemassaolevaa järjestelmää, vaan se edellyttää, että järjestelmää muutetaan tavalla, joka mahdollistaa uusien ryhmien uusien näkemysten ja ilmaisun tapojen sopeutumisen osaksi yhteiskuntajärjestelmää. Tätä näkemystä tulisi katsoaksemme soveltaa lasten ja nuorten osallisuuteen ja osallistumisen mahdollisuuksiin.

Lasten ja nuorten ääniä on tarpeen kuulla, mutta ei vain neuvoa antavassa merkityksessä. Youngin ajatusten suuntaisesti osallisuutta tuottavissa rakenteissa lienee tarpeen tehdä muutoksia, jotta lasten ja nuorten moniäänisyys voi kukoistaa. Kuten otsikossa siteerattu Frank Lloyd Wright toteaa, nuoruus on ominaisuus, ei kysymys olosuhteista. Jos tämä ajatus asetettaisiinkin kaikkien ihmisten osallisuuden lähtökohdaksi kronologisesta iästä huolimatta, voisivat osallistumisen mahdollisuudet oikeudenmukaistua ja yhdenvertaistua.

Anna Pekkarinen

Sosiaalityön väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Elina Pekkarinen

Julkisoikeuden väitöskirjatutkija, yliopisto-opettaja, Tampereen yliopisto

 

Lähteet

Van Biljeveld, Ganna; Dedding Christine & Bunders-Aelen Joske: Children’s and young people’s participation within child welfare and child protection services: a state-of-the-art review. Child & Family Social Work 20(2) 2015, s. 129–138.

Fineman, Martha Albertson: The Vulnerable Subject: Anchoring Equality in the Human Condition. Yale Journal of Law & Feminism, 20(1) 2008, artikkeli 2.

Fineman, Martha Albertson: The vulnerable subject and the responsive state.  Emory Law Journal, 60(2) 2010, s. 251–275.

Healy, Karen; Darlington, Yvonne & Yellowlees, Josephine: Family Participation in Child Protection Practice: An Observational Study of Family Group Meetings. Child & Family Social Work 17 2012, s. 1–12.

Pajulammi, Henna: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum: Helsinki 2014.

Ulvik, Oddbjørg Skjær: Talking with children: Professional conversations in a participation perspective. Qualitative Social Work 14(2) 2014, s.193–208.

Qvortrup, Jens: Are Children Human Beings or Human Becomings? A Critical Assessment of Outcome Thinking. Rivista Internazionale di Scienze Sociali 117(3 – 4), s. 631–653.

Veerman, Philip E.: The Ageing of the UN Convention on the Rights of the Child. International Journal of Children’s Rights 18(4) 2010, s. 585–618.

Young, Iris Marion: Inclusion and Democracy. New York: Oxford University Press 2000.


Jaa sosiaalisessa mediassa
Facebooktwitter