Miten nuorista puhutaan poikkeustilassa? – mediakeskustelu nuorisotutkijan silmin

Poikkeustila on laittanut arjen uusiksi ja digiloikka on jouduttu harppaamaan nopeasti ja yllättäen. Kuva: Pasi Huttunen

Kun hallitus päätti viikon 12 alussa julistaa poikkeustilan, täyttyi valtamedia tiedotustilaisuuksista, ohjeista ja vähitellen myös poikkeustilassa elettävän arjen kertomuksista. Pohdin kahden viime viikon julkiseen keskusteluun pohjautuen, miten nuorten elämän muutokset kuuluvat mediassa.

Viimeisten viikkojen aikana on kaikkien Suomessa asuvien arki muuttunut. Monien arki on rajautunut pääasiassa kotiin, neljän seinän sisälle. Ja monille – kuten myös minulle – tähän on sisältynyt jatkuvasti nopealla tahdilla päivittyvien uutisten tiivistä seuraamista. Valtamedia on täyttynyt hallituksen päätösten uutisoinnista ja analyyseista. Vähitellen media on lähtenyt myös purkamaan sitä, mitä tämä poikkeustila on tarkoittanut suomalaisten arkielämälle.

Tarkastelen seuraavassa mediassa viime viikkoina käytyä keskustelua nuorisotutkijan silmin. Kysyn, miten nuorille ja nuorista puhutaan poikkeustilan mediakeskustelussa. Miten nuoret, heidän arkensa muutokset ja kokemuksensa kuuluvat poikkeustilan mediakeskustelussa? Päädyn erityisesti pohtimaan nuorten sosiaalisia suhteita: koska yleisesti viime viikkojen toimenpiteiden (ja tätä koskevan keskustelun) ytimessä on ollut sosiaalisten kontaktien rajoittaminen, miten sosiaalisista suhteista ja erityisesti nuorten sosiaalisista suhteista on mediassa puhuttu.

Koulu on rakas muurahaispesä

Koulu on näyttäytynyt valtamediassa ja hallituksen puheessa sinä keskeisimpänä teemana, jonka yhteydessä nuorista ja poikkeustilan vaikutuksista heidän elämäänsä on keskusteltu. Kun hallitus tiedotti päätöksestään siirtää opetus kouluista etäopetukseen, oli toimittajien ensimmäinen kysymys opetusministeri Li Anderssonille, miten tämä tulee vaikuttamaan oppimiseen ja erityisesti oppilaiden välisiin eroihin oppimisessa. Sekä tämä kysymys, että ministerin hyvin vakava vastaus, jossa hän painotti, että järjestelyn vaikutuksia eriytymiseen tullaan seuraamaan, koska tämä on myös hallituksen huolenaihe, osoittivat, miten suomalaisen perusopetuksen ja koulutusjärjestelmän ytimessä on kysymys tasa-arvosta ja yhteiskunnallisten erojen tasoittamisesta – mutta ennen kaikkea oppimisesta.

Ensimmäisten viikkojen etäopiskelua koskeva keskustelu on pyörinyt oppimisen ympärillä. Julkisessa keskustelussa on käsitelty mm. verkkoympäristöissä tapahtuvaan opetukseen tarvittavien välineiden saatavuutta ja oppilaiden mahdollisuuksia saada oppimisen tukea. Huomiota mediassa on saanut myös kysymys valmistumisen viivästymisestä ammatillisessa koulutuksessa, ja tietenkin myös ylioppilaskirjoitusten aikataulun tiivistyminen. Näissä kaikissa keskusteluissa lapset ja nuoret ovat seuraamissani medioissa olleet pääasiassa puheen kohteina, eivät puhujina.

Vaikka koulujen sulkemista koskeva ensimmäinen huoli tuntui julkisessa keskustelussa liittyvän juuri oppimiseen, on esiin vähitellen noussut myös se, että koulu ei ole vain oppimisympäristö. Tähän varmaankin on syynä se, että nyt on ehditty kysyä myös nuorilta itseltä mikä on muuttunut opiskelun siirryttyä kotiin. Koulututkijan näkökulmasta tätä kautta on auennut tuttu näkökulma kouluun: oppilaille koulussa on keskeisesti kyse sosiaalisista suhteista.

Kun kouluetnografit Tuula Gordon, Elina Lahelma & Tarja Tolonen 1990-luvulla keräsivät oppilailta koulua koskevia metaforia pyytämällä heitä täydentämään lauseen ”Koulu on kuin…” tuli oppilaiden vastauksissa esiin koulun arkinen sosiaalisuus. Koulua verrattiin esimerkiksi muurahaispesään ja tehtaaseen. Näiden metaforien voi ajatella sekä alleviivaavan koulun sosiaalista (massa)luonnetta, että parodioivan sitä. Koulun sosiaalisuus onkin niin väistämätöntä, että se (ja sen arvo) muuttuu arkiseksi ja tätä kautta osittain näkymättömäksi, jopa oppilaille itselleen. Koulussa vain nyt tulee vietettyä paljon aikaa muiden kanssa, sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus tapahtuvat ikään kuin itsestään. Sosiaalisuudelta ei koulussa voi paeta – ei niissäkään tapauksissa, joissa vertaissuhteet muodostuvat epätoivottaviksi kiusaamissuhteiksi.

Edellä mainittu Ylen artikkeli tekeekin näkyväksi sen, miten etäopiskelun myötä monet koululaiset ja opiskelijat ovat alkaneet kaivata tätä ’muurahaispesää’. Nuorten kuulemisen kautta näkökulma etäkoulusta käytävään keskusteluun kääntyykin päälaelleen: haastatellut nuoret tuntuvat painottavan, että opiskelu (ja oppiminen) kyllä tässä poikkeustilassa onnistuu, mutta koulukavereita on ikävä. Ehkäpä seuraava pohdinnan paikka, kun etäopiskelun käytännöt vähän vakiintuvat onkin, miten etäkoulupäiviin voitaisiin sisällyttää myös tätä arkista yhdessäoloa.

Taasko sä roikut siellä koneella – hei roiku vaan!

Viime viikkojen julkisessa keskustelussa on usein tuotu esiin, miten paljon erilaisia palveluita on jo saatavilla verkosta. Useassa yhteydessä esiin on esimerkiksi nostettu nuorille suunnattu Sekasin-chat. Lisäksi mediassa on keskusteltu siitä, miten myös monissa sellaisissa palveluissa, jotka on perinteisesti mielletty kasvokkain ja tietyssä fyysisessä ympäristössä toteutettaviksi (kuten nuorisopalvelut) tehdään vauhdilla digiloikkaa.

Samalla kun ikäihmisten kohdalla on mediassa paljon keskusteltu ja jopa peräänkuulutettu, miten nyt siirretään sosiaalinen kanssakäynti verkkoympäristöihin, tulee nuoria sivuavissa puheenvuoroissa näkyviin oletus, että nuoret ovat jo siellä verkossa. Kun asiantuntijat toistuvasti lausuvat mediassa, että nuorten ei nyt pidä mennä fyysisesti tapaamaan kavereita, ei heistä puhuttaessa lähdetä avaamaan, että miten näitä sosiaalisia suhteita sitten tulisi pitää yllä. Oletetaan, että nuoret jo osaavat.
Tässä keskustelussa ollut silmiinpistävää se, mistä ei puhuta. Yhtäkkiä valtamedia, joka on viime vuosina täyttynyt koneella ja kännyköillä jatkuvasti roikkuvia lapsia ja nuoria koskevasta huolipuheesta vaikenee aiheesta.

Tämä huolipuhe on ollut keskeisellä tavalla rakentamassa nuorten vanhempien suhdetta omien nuortensa puhelimien, pädien ja tietokoneiden käyttöön. Kodeissa näiden käyttämisen rajoista neuvotellaan jatkuvasti – ja todennäköisesti tämä neuvottelu vain voimistuu tässä poikkeustilanteessa, kun kotien vastuu ja ote kotona olevien nuorten arjesta on kasvanut.

Julkinen keskustelu kaipaisikin nyt puheenvuoroja, joissa nostettaisiin esiin nuorten digitaalisesti toteutuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen tärkeys tässä hetkessä. Paikallaan olisi jopa juhlia nuorten kyvykkyyttä ja monenlaisia tapoja ylläpitää ja rakentaa sosiaalista vuorovaikutusta. Ehkäpä tämä poikkeusaika voisi tuottaa nuorten arkista digitaalisuutta koskevassa julkisessa keskustelussa pysyvämmänkin siirtymän nuorten toimintaa paheksuvasta suhtautumisesta sellaiseen keskusteluun, jossa lähestyttäisiin nuorten digitaalista yhdessä olemista ja tekemistä sen avaamien mahdollisuuksien kautta.

Kenestä ja kenelle media puhuu?

Mediassa alkoi poikkeustilan toisen viikon aikana vähitellen kuulua myös nuorten ääni ja heidän kokemuksensa arjen muutoksista. Viime viikolla Allianssi, Demi, Pelastakaa Lapset, Väestöliitto ja Yeesi käynnistivät kyselyn, jolla kerätään nuorten kokemuksia siitä, miten koronavirus vaikuttaa heidän elämäänsä. Kyselyyn saatavien vastausten julkistamisen kautta toivottavasti voimistuu myös julkinen keskustelu siitä, millaisia vaikutuksia tilanteella on erilaisissa elämäntilanteessa ja asemissa oleville nuorille.

Sillä, kenestä media ja kenelle media tässä tilanteessa puhuu ei kuitenkaan ole merkitystä pelkästään representaation kannalta. Koronaviruksesta käytävässä keskustelussa käytetyt painotukset ja puhuttelut ovat olennaisella tavalla vaikuttaneet siihen, miten median ja hallituksen esiin tuomat kehotukset ja rajoitukset otetaan vastaan. Jos hallitus ja media eivät puhuttele nuoria, miksi heidän pitäisi kokea, että tässä puhutaan heidän elämäänsä liittyvistä asioista?

Medialla on myös tärkeä rooli yhteiskunnallisten ongelmien muotoilussa ja yhteiskunnallisen päätöksenteon valvojina. Näiden nopeasti tehtyjen päätösten ja niitä seuraavien muutosten ajassa on erityisen tärkeää, että median huomio kohdistuu myös siihen, miten nämä muutokset vaikuttavat eri erilaisissa elämäntilanteissa ja yhteiskunnallisissa asemissa oleviin nuoriin. Kasvattaako poikkeustila entisestään yhteiskunnallisia eroja, kaventaako jo kaventuneita elämiä, haastaako entisestään haastavassa tilanteessa olevien hyvinvointia?

Vaikka mediakeskustelussa on tehty muutamia nostoja poikkeustilan vaikutuksista hauraimmissa yhteiskunnallisissa asemissa olevien nuorten elämään, on keskustelussa edelleen vaiettu monista marginalisoiduista ryhmistä, esimerkiksi vammaisista nuorista. Tämän nuorten elämäntilanteiden moninaisuuden ja tätä kautta poikkeustilan vaikutusten kirjon keskustelussa esillä pitäminen on kuitenkin välttämätöntä. Poikkeustilan vaikutuksista tällä hetkellä käytävällä keskustelulla tulee väistämättä olemaan merkitystä sille, miten poikkeustoimia arvioidaan jälkikäteen sekä mihin politiikkatoimia ja resursseja suunnataan poikkeustilan jälkeen.

 
 

Reetta Mietola

Kohti yhdenvertaista nuoruutta -osatutkimus

Tutkija, Helsingin yliopisto

 
 
 
 
 
Lähteet:
Gordon, Tuula, Tolonen, Tarja & Lahelma, Elina (1995) ”Koulu on kuin…”: metaforat fyysisen koulun analysoinnin välineenä. Nuorisotutkimus 13:3, 3-12.


Jaa sosiaalisessa mediassa. Dela i sociala medier. Share in social media.
Facebooktwitter